Syksyllä 2001 istuin Saksan kotini työhuoneessa, kun sain puhelinsoiton, jossa minua kehotettiin avaamaan heti televisio. Sain kanavan näkyviin tietokoneelleni juuri kun terroristin kaappaama lentokone iskeytyi WTC:n toiseen torniin toisen savutessa vieressä. Se näkymä ei hevin poistunut verkkokalvolta.
Siitä alkoi synkkä ajanjakso. Olimme vasta muuttaneet Amerikasta Saksaan ja WTC:n torneissa vierailustakaan ei ollut kovin kauaa. Nyt maailma tuntui muuttuneen yhdessä hetkessä. Kuinka monta ruumista vielä löytyisi? Kuinka palomiehet selviäisivät? Mitä vielä olisi tulossa? Mihin suureen kaupunkiin terroristit seuraavaksi iskisivät? Uskaltaisiko mihinkään enää matkustaa?
Olin päivät kotona ja minulla oli aikaa seurata tilanteen kehittymistä ja jälkipuintia televisiosta. Surffasin CNN:n, BBC:n ja Saksan kanavien välillä varmistaen, että kaikki ikävät uutiset pääsivät tajuntaani. Jäin koukkuun uutisiin. Kaikki muu tuntui merkityksettömältä ja turhanpäiväiseltä. Voin pahoin. Sain vatsahaavan.
Jotain tuttua
Koronavirusuutisten seuraamisessani huomaan jotain tuttua. Nyt uutisten seuraaminen on entistäkin helpompaa: Hesarin, uutisten ja hallituksen tiedotustilaisuuksien lisäksi myös somekanavat pitävät jatkuvasti ajan tasalla. Jälkiviisaita ja omatekoisia asiantuntijoita riittää vatvomaan tilannetta ja riitelemään viestiketjuissa. Taas huomaan jääneeni koukkuun. Taas murehdin. Taas voin pahoin. Vatsaa kivistää.
Kysyn itseltäni: Auttoiko WTC:n tilanneseuranta henkensä menettäneitä, vakavasti loukkaantuneita, orvoiksi tai kodittomiksi jääneitä ihmisiä? Ei. Entä auttaako murehtimiseni nyt koteihin vangittuja vanhuksia? Etäkouluun tai -työhön tuskastuneita? Työpaikan tai toimeentulon menettäneitä? Itse tautiin sairastuneita? Ei.
Murehtiminen, huolehtiminen ja uutisten pakonomainen päivittäminen ei auta ketään. Ei myöskään syyllisyyden tunteet, jotka kriisitilanteissa usein nousevat pintaan: Ansaitsenko olla terve? Olenko voinut tartuttaa jonkun, vaikkei minulla ole oireita? Oliko väärin käydä kampaajalla juuri hetkeä ennen kuin kontakteja kehotettiin välttämään? Pitäisikö nyt tehdä jotain tai jättää jotain tekemättä?
Ahdistus on normaali reaktio
Kriisitilanne, kuten taudin tai terrorismin uhka, aiheuttaa usein ahdistusta. Se voi saada tuntemaan katteetontakin syyllisyyttä. Yksinäisyys ja eristäytyminen koettelevat mielenterveyttä. Samaan aikaan voi olla meneillään monta muutakin haastetta. Yhtälö on tarpeeksi raskas ilman ylimääräistä murehtimista, jota jatkuva tilanneseuranta saa aikaan. Se kun ei kerta kaikkiaan auta millään tavalla.
Mitä murehtimisen sijaan?
Uutistietojen päivittäminen kerran päivässä voisi riittää, non-stop lisää huolestuneisuutta. Nyt olisi parasta keskittyä elämään yksi päivä kerrallaan murehtimatta liian pitkälle tulevaisuuteen, jota ei voi ennustaa.
Arkisissa rutiineissa pysyminen rytmittää päivää ja auttaa pysymään järjissään. Jos vanhat rutiinit eivät etätyön tai kotikoulun vuoksi toimi, kehitä uusia! Tekemättä niistä kuitenkaan uusia stressin aiheita. Armollisuus on suotavaa – kaikkea ei nyt tarvitse jaksaa.
Säännöllinen rytmi auttaa. Nouse ylös säälliseen aikaan. Pue päällesi jotain kivaa tai nättiä, vaikka olisit ihan yksin. Kampaa hiuksesi, laita vähän meikkiä tai aja partasi, jos olet mies. Nimenomaan itsesi takia! Tee jotain, mistä saat aikaansaamisen fiiliksen: petaa sänky, siivoa keittiö, järjestä paikkoja. Käy etätyöhön tai mitä teetkään ja pidä taukoja. Lopeta suunniteltuna aikana. Pidä yhteyttä läheisiin ja ystäviin käytössä olevin keinoin.
Mikä tärkeintä: Tee joka päivä jotain, mikä tuo sinulle iloa! Tässäkin tilanteessa on lupa nauraa! On lupa – tai jopa velvollisuus – huolehtia omasta jaksamisestaan ja tehdä asioita, jotka parantavat mielialaa.
Keskity tähän päivään. Ja huomenna huomiseen. Tämäkin menee aikanaan ohi.
Kirjoittaja: Riitta Marjamaa Lääkäri, valmentaja, positiivisen psykologian asiantuntija
Lue Riitasta lisää http://kohottamo.fi/oma-tarina/
