Kyynisestä ihmiseksi?

Oli aika, jolloin minusta oli kiva pelastaa ihmishenkiä. Traumasairaalan anestesialääkärinä työskennellessä tästä huvista pääsikin nauttimaan melko usein. Päivystykset keskittyivät joka kevät ikkunoista ja parvekkeilta hypänneiden epätoivoisten repimisestä väkisin takaisin elämään. Kesäisin työtä riitti moottoripyöräkolareissa vaikeasti loukkaantuneiden, kiveen sukeltaneiden ja huumepäissään puuhun ajaneiden korjailussa. Pikkujouluaikaan taksijonossa pahoinpideltyjen ja jopa metrossa kirveellä lyötyjen leukkauksissa. Muistan naisen, joka käveli omin jaloin ambulanssista vihreä leipäveitsen kahva silmäkuopasta törröttäen; nuoren opiskelijan, jonka päälle puu oli kaatunut myrskyssä; naisen, jonka roska-auto oli kauhaissut jätesäiliön sijasta pihalla; nuoren miehen, jonka kaverit olivat tyrkänneet ulos liikkuvasta taksista moottoritiellä. Lapsen, jonka käsi oli irronnut.

Mitä muuta muistan? Muistan ennätysmäisen sadannen veripussin vaikeasti loukkaantuneen leikkauksessa, teho-osaston monitoreiden jatkuvat piippaukset, yölliset puhelinsoitot ja elvytyshälytykset. Lokkien kirkunan aamuyöllä ullakkokerroksen päivystyskämppään kömpiessä.

Mutta muistanko ihmiset vammojen sijasta? Kovin, kovin hämärästi. Vain Tapaukset.

Olin nuori lääkäri, osasin asiani. Monen henki pelastui. Mutta missä oli myötätunto? Empatia? Ei sitä opetettu lääkärikoulussa, ei erikoistumisopinnoissa. Ei ollut työnohjausta, ei sparrausta, ei debriefingiä. Onnettomuudet ja niiden uhrien kohtalot olivat järkyttävyydessään kauhuelokuviakin kammottavampia: Istut metrossa ja saat kirveestä päähäsi. Kävelet kadulla ja ikkuna putoaa päähäsi. Otat polkupyörää telineestä ja jäteauto kauhaisee sinut. Ei sellaista voi ajatella tarkemmin. Ei kohtaloihin voi lähteä mukaan. Se olisi menoa, ei nuoren ihmisen psyyke sellaista kestäisi.

Niinpä turvauduin kollegojeni tavoin kyynisyyteen. Mustaan huumoriin. Raskaisiin huveihin. Piilouduin ammattiosaamisen panssariin. Jossain sisällä kyti kuitenkin pieni kaiherrus, jolle ei osannut antaa nimeä.

Vähitellen tuo kaiherrus lisääntyy. Alan pitää vanhusten puolta, lonkkamurtumamummo vastaan huumehörhön toilailun tulokset. Alan tarttua rakenteisiin, pureudun prosesseihin, keskityn kehitysprojekteihin, muutan käytäntöjä. Jotta lonkkamummo pääsisi leikkaukseen ennen kuin saa keuhkokuumeen ja kuolee viidettä päivää leikkausta odotellessaan. Mutta ei. Juuri kun mummon vuoro olisi, ambulanssi tuo huumehörhön, joka on vahingossa ruiskuttanut aineensa valtimoon. Tai sen humalaisen, joka on ajanut autolla puuhun ja tarvitsee pikaista leikkausta. Mummo kärrätään takaisin osastolle, jossa hän saa yöllä lihalientä odotettuaan päivän ilman ruokaa leikkausta. Jota ei vielä tänäänkään tullut.

Turhaudun. Kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan! Vaihdan yksityiselle. Opin asiakaspalvelua, opin esittelemään itseni, hymyilemään, puhumaan kohteliaasti. Keskityn nyt puolestaan yksityisen puolen projekteihin, kehitän prosesseja, suunnittelen uusia leikkaussaleja, parannan potilasturvallisuutta.

Sitten sairastun. Vakavasti. Makaan kovissa kivuissa entisen työpaikkani, traumasairaalan ensiavussa paareilla. Odotan kyynistä nuorta kollegaani, joka neljän tunnin odotukseni jälkeen tyytyy vain katsomaan röntgenkuvani eikä tapaa minua lainkaan. Ympyrä sulkeutuu. Joudun samaan myllyyn, jonka rattaana olen itse ollut. Ja tulen singotuksi ulos, koska sairaudelleni ei voida tehdä mitään.  Minusta on tullut potilas.

Kipu jatkuu, väsymys nujertaa. Sairaus alkaa opettaa. Pikkuhiljaa, polvilleen joutuneesta, alkaa nousta esiin uusi ihminen. Oman navan ulkopuolelta löytyy elämää. Lääketieteen ympäriltä inhimillisyyttä. Lääkäriyden takaa omaa persoonaa. Asiantuntijan ja potilaan välille syntyy kahden ihmisen kohtaaminen. Kohtaamisesta aito myötätunto, halu auttaa.

Kaikkitietävyydestä nöyryys.

Kirjoittaja:

Lue lisää Riitasta: http://kohottamo.fi/oma-tarina/